Kuninkuusluokassa

Jaffan kanssa korkattiin kolmoset. Minulle se oli erittäin hieno kokemus, sain tutustua kolmosluokan rataan, vihdoinkin!

Tiistaina  Jarmon tuomaroima rata oli hempomi, ja keppikulma semi haastava. Ne ei kuitenkaan ressannut mua yhtään, josta olin aika yllättynyt. Muuten perus rata jota oli kiva mennä.
    Heti alun valssi oli pari sadasosaa myöhässä ja koira ei kääntynyt kunnolla, mutta sain sen sitten seuraavalle esteelle, ja itselle hiukan etumatkaa. Päästiin 8 estettä kunnes ongelmat alkoivat. J alkoi ihmettelemään yleisöä, ja meni näin ollen putken ohi. Sitten tultiin puomillejossa hyvä kontakti mutta lähti liikkestä. No, ihan sama. Ansaesteet ohitettiin hyvin kunnes tultiin renkaalle, jota ennen J alkoi haistelemaan maata. Päästiin kuitenkin mekkeen heti eteenpäin, ja seisottelin sitten alla vähän enemmän, joka onnistui.

Keskiviikkona Jarin tuomaroima rata oli kauheampi. Rata oli vaikeampi mutta ei mitenkään mahdoton.
   Lähtö oli räjähtävä ja sain oikeastaan koko radan ajan tehtyä hyvät ohjaukset. Ainoastaan loppupään takaaleikkauksessa J veti hypyn pitkäksi, ja ohitti seuraavan hypyn. En muistanut että se oli hyppy C, joten kun otin sen uudestaan tuli hyl. Loppu rata olikin sitten laukka-askelia ja haisteluja. Puomi oli erittäin hyvä, siitä pointsit koiralle!

Tunsin itseni onnistuneen ohjaajana, mutta koira pilasi ksenkin ilon. Suoritukset laittoivat minut erittäin pahalle tuulelle, ja se laittoi miettimään miksei koira toiminut yhtään. Oliko vika taas ulkokentässä, jossa ei olla reenattu, vai olivatko paineet sittenkin liian kovat? Vai eikö koiralle vain ole ratakestävyyttä?

Seitsemän starttia ykkösissä, vajaa kolmekymmentä starttia kakkosissa. Nyt kun ollaan kolmosissa, en enää tiedä mitä pitäisi tavoitella. Tämä on jo saavutus itsessään, sillä Jaffa on mun ensimmäinen agilitykoira, ja tiedän tehneeni sen kanssa useita virheitä, joita olen nyt Niilon kanssa ottanut opikseni. Näin ollen en usko että Jaffasta voisi koskaan valiota tulla, tai että nollia ylipäänsä voitaisiin havitella.
    Jo viime vuonna jokaisen kisan jälkeen mietin että mitä me oikein pelleillään. Pitäisikö vaan lopettaa ja asettua pelkälle treenausasteelle ihan vaan koira aktivoidakseni. En siis edelleenkään hallitse koiraa kisaradalla samalla lailla kuin treeneissä, me ei osata kisata. Kuitenkin sitä vaan ilmoittaa koiraa kisoihin, koska olen itse erittäin kilpailuhenkinen, ja sitä vaan ajattelee että miksi harrastaa jos ei ole mitää tavoitteita. Mutta mitä nyt kun tavoitteet on täytetty?
    Lisäksi pelottaa että olen rikkonut koiran. En ole huoltanut sitä alkuajoista lähtien niinkuin lajin perusteisiin kuuluisi. Luusto on terve ja olen sitä pari viimeistä vuotta huoltanut sen mitä kukkaro antaa periksi, mutta silti se antaa itsestään sellaisia merkkejä jotka laittaa ajattelemaan että miksi rasitan sitä. Etutassun nosteluun ja arasteluun en ole ikinä saanut vastausta. Asiantutevat ihimiset eivät siitä ole mitään vikaa löytäneet, ja tuntuukin että koira peittelee kipuja. kaiken huipuksi vilkkaassa perheessä tassujen päälle tulee astuttua vähän turhankin usein. En ole pitänyt kirjaa, mutta liian monta tallomista on tapahtunut, ja jo yksistään se riittäisi syyksi lajin lopettamiseen.
   Suurin ongelma on minussa, koska en vain osaa päästää irti siitä mitä olen tehnyt jo neljä vuotta. Lisäksi Jaffa on erinomainen lajin opettaja. Se taisteluhalu ja tekemisen riemu mikä koirasta löytyy on sanoinkuvaamatonta, ja se tunne kun saa ohjata tällaista koiraa on äärimmäisen opettavasita, syy miski lajia harrastaa.

Nyt masentaa lähteä SM-kisoihin tai agirotuun. En vain haluaisi.

Video Jaffan uinnista.