Terveisiä Kuopiosta! Kyllä vain, pääsin opiskelemaan Kuopion muotoiluakatemiaan, ja kohta kaksi viikkoa eleillyt pienessä solussani. Jos hyvin käy niin 4 vuotta elellään täällä kaavalla.
Tarkoituksena on hieman pohtia tässä postauksessa tätä päivää, tulevaisuutta, ja erityisesti sitä miten saan koirat upotettua tähän kaikkeen.
Kuopiolaiset tietää Neulamäen ihanuuden - piiitkä ylämäki. Mutta nyt kun täällä on vähän pyörinyt ei se ole yhtään haitaksi, koheneepa kunto ;) Lenkkipolut on ihan vieressä, rauhallinen alue ja mikä parasta, Hukka-Putken halli heti mäen alapuolella. Ja asuupas samassa taloyhtiössä nuori parsonuroskin. Heti tuli omia ikävä kun pääsis sitä rapsuttelemaan. Toisaalta kerrankin riittää aikaa johonkin muuhun kuin että pitäsi olla kokoajan lenkillä!
Hupulaisuus on alkanut oikeen kivasti, kun ekat reenitkin on takana. Sain kuusi kisavalmista koirakkoa, joissa kieltämättä riittää työtä kolmosluokkalaisiin verrattuna. Viikonloppuna asennettiin uusi kumirouhematto halliin, jota en malta päästä testaamaan!
Koirat ovat tällä hetkellä Oulussa porukoiden luona. Viikonloppuna piipahdan kotona, ja siinä samassa pitäisi yrittää järjestä kisat, kisata ja juhlia häiden merkeissä. Sunnuntai-iltana otan sitten Niilon tänne ainakin viikoksi kokeiluun. Niilo kun sopeutuu uuteen ympäristöön huomattavasti paremmin kuin Jaffa, joka usein ressaa. Solussa kun on se ongelma että joudun pitämään koiraa (ainakin aluksi) pienessä huoneessani, joten pitkät koulupäivät Niilo kestää paremmin.
Nyt kun treenihalli on lähellä, tarkoitus olisi päästä treenaamaan itsenäisesti. Talven projeksti taitaa olla keppien tekninen vahvistaminen/kestävyys, sekä opettaa koira eri ohjaustekniikoihin. Erityisesti minua kiinnostaisi lähteä ACE.lle treenimään, mutta kukkaro/treenimatka autottomana hieman rajoittaa. Niilon kynsi on nyt tosiaan parantunut siihen kuntoon että siellä voi treenata/kisata. Meidän kisakausi on kuitenkin mennyt sen verran mönkään sairastelujen takia että tekisi mieli jatkaa sitä talveen saakka. Saas nähdä. Jaffan olen jättämässä pikkuhiljaa eläkkeelle kisamisesta.
Pitkään vannoin että tässä tulee nyt taukoa treenaamisesta/kisaamisesta sekä seuraavasta koirasta. Nyt kun olen päässyt koulun makuun ja kuviot on selvillä, en aijo poissulkea ajatusta uudesta projektista. Huomioiden ikäni ohjaajana, kuinka paljon on lajista vielä opittavaa, ja jos joskus aijon päästä huipulle, vaatii se paljon työtä. Työ vaatii paimenen, joka minua opettaisi, sillä on todettu että ainoa rotu jolla pääsee huipulle on bordercollie. Muissa roduissa se on sattumanvarassa, saako superhyvän yksilön. Bortsussa voit saada superhyvän tai semihyvän, mutta semilläkin pääsee jo eteenpäin.
Jos kuitenkin ajatellaan että haluaisinkin maxin, niin mikä voisi olla sellainen paimen joka maxi-luokkaan sopisi ilman että se menisi rikki tai pärjäisi ajoille ylipäänsä? Mieleen tulee vain belgialaiset ja hollantilaiset, mutta valitettavasti niiden rakenne ei miellytä, tai sitten vika on luonteissa. Ainoa rotu joka pärjää maxeissa on bortsu, ja se vain on valitettava tosiasia. kelpie tulee hyvänä kakkosena, mutta on valitettavasti liian pieni, ja liian hallitsematon. Kelpie (käyttölinjainen) on tosin rotu joka fysiikalta on täydellinen. Jos joku pyytäisi minua piirtämään koiran, se muistuttaisi hyvin pitkälti kepoa.
ESIMERKKI 1
ESIMERKKI 2
Kuitenkin koen että bortsu on minulle vielä aivan liian vaativa. En ole koskaan omistanut paimenta, enkä ohjannut maxia. Ennen bortsua haluan hieman helpomman paimenen. Paimenen joka on kuitenkin sopiva fysiikaltaan agilityyn, luonteeltaan sellainen joka sopii jo olemassaolevaan ajatusmaailmaani (terrieri), ja rodun joka ei ole ylijalostettu tai sairas. Olen siis tullut siihen tulokseen että mudi voisi olla se mitä haen, etenkin jos haluaa nartun. Mudilla en kuitenkaan kisaisi jos se olisi maxi. Medi sen olla pitää, ja nartusta saa aika hyvin sellaisen.
Mielenkiinto heräsi Joensuussa jossa olin kehätoimitsijana elokuussa. Mudit tuli vuoroon ja katselin niitä "silläsilmällä". Kovin montaa ehdokasta ei ollut mutta yksi narttu pisti silmään. Myöhemmin menein jututtamaan omistajaa ja hän kertoi koiran emän olevan sheltin ja kelpien risteytys, joka sittemmin on otettu rotuun. Ilmankos siis kiinnosti. Tuosta pentueesta on kuitenkin vain kaksi jälkeläistä, ja jäi epäselväksi miksi tämä 4-vuotias narttu ei ole vielä pentuja tehnyt, kun sisko on jo kerennyt yhdet pyöräyttää. Mielenkiinnolla jäämme seuraamaan.
Ihan hyvin voisin pienen koiranpoikasen tähän ottaa, mutta luulen ettei Niilo ole aivan samaa mieltä.
Se mitä tapahtuu neljän vuoden päästä... ei mitään hajua.
NÄIHIN KUVIIN JA TUNNELMIIN
